Minusta on taas viety palanen jota kaipaa en ja toisaalta sitä niin rakastin, mut onneks se viety on.

"En odota yllätystä,
En pidätä hengitystä.
Mä haluan jättää sen kaiken taakse.
Tää, mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
Enkä kuolematon.
Mut mä tiedän vaan sen,
Minkä sydän on tiennyt kauan.
Tää, mun pakoni loppuun juostu on."

- Vapaa, Kaija Koo, 11. luukku :)

Termos!
Mikähän tervehdys tuokin oli? Joku seko luultavasti. Tiiättekö tunteen ku rikkoo kaverin sydämmen? Sen mä siitä tiiän, että se melkeen sattuu rikkojaan enemmän. Ja mä olen tehnyt sen. Toisaalta en voi asialle mitään. Anteeksi hänelle, jos hän siis sattuu tämän lukemaan.
Mutta nuo sanat Kaija Koon kappaleessa sopivat juuri minun tähän hetkeeni. Aijon hyväksyä totuuden. Sen, että olen kauhea. En oikeasti tiedä ilkeämpää ihmistä kuin minä. Olen ilkeä itselleni ja toisille. En vihaa ketään, mutta teen silti jotain kauheata itseltäni salaa. En puoliakaan ole tajunnut mitä teen. Vihaan toisin sanoen sitä Veeraa joka siellä sisälläni viiltää.
Tämä Veera on kauhea. Se viiltelee minua aina kun epäonnistun, kun olen heikkona. Erityisesti yöllä se tulee ja kummittelee. En haluaisi joka yö nukahtaa itsensä vihaamiseen. Tai liikoihin ajatuksiin. Jos vain olisin silloin kolme vuotta sitten tiennyt mitä tein silloin olisin voinut peruuttaa kaiken ja rakastua maailmaan.
Mutta tehty mikä tehty. Yritän jatkaa elämääni uudelleen. Ehkä vielä joskus opin selviämään itseni kanssa. Se voi olla vaikeaa, mutta yritys on kova.

Te ihmiset siellä maailmassa, jos joku kaataa teidät, nouskaa. Miettikää rauhassa hetken. Jatkakaa sitten maailmaan rakastumista. Ei kukaan voi olla täydellinen KOSKAAN.

Itserakkaat, muuttukaa. Elämä on kaunista ja maailmakin on. Mutta yhdessä me voimme muuttaa rakkaan planeettamme ja elää paremmin.

"Ei sydäntä voi teipata, se laitetaan erigeepperillä niin että se kestää koko loppu elämän."